Vantaanjoen patohistoriikki

Brusaksen ja Strömsin tilat, Longinoja

Brusaksen ja Strömsin talot näkyvät ainakin jo 1702-luvun kartalla. Strömsin tila rakennettiin vuonna 1889, mutta tilasta löytyy mainintoja jo 1500-luvulta ja kirkonkirjoista vuodelta 1794. Strömsin tilan päärakennuksen on arveltu palaneen 1888 ja tulipalon jälkeen rakennettu Strömsin uusi talo oli vain 30 vuotta yksityisomistuksessa ennen siirtymistä Helsingin kaupungin omistukseen vuonna 1917. Myös Brusaksen tilan taloja vaurioitui tässä samassa tulipalossa. Vaikka Brusaksen talo oli varakas 1800-luvun lopulla ja siellä työskenteli paljon palvelusväkeä, tulipalon epäillään olleen osasyynä siihen, ettei tilan talous palautunut täysin ja myös Brusas siirtyi kaupungin omistukseen samana vuonna kuin Strömsin tila.

 Brusaksen ja Strömsin talot olivat yhteisellä tonttimaalla, jota halkoo Longinoja eli ruotsinkieliseltä nimeltään Stickelbackabäcken tai kotoisammin Pekki. Museoviraston tietojen mukaan Longinojan purossa on toiminut mylly 1800- ja 1900-luvuilla. Myllyssä jauhettiin viljaa todennäköisesti Brusaksen ja Strömsin tilojen tarpeisiin.

Lähteet:

Helsingin kaupunki. ”Longinojalla ennen vanhaan”. Longinojan Taimenpolun opastekyltti.

Museovirasto. Kohdekuvaus Sonaby malm Malmby Brusas Ströms (Malmi).  Saatavilla. 

Pekonen, M. & Jarva, P. 2019. Rakennushistoriallinen selvitys, RHS. ”Brusaksen ja Strömsin talot”, Riihenkulmanpolku 7, 00700 Helsinki.

Ruutinkoski

Vantaanjoki reunustaa Helsingin ja Vantaan rajaa Ruutinkosken kohdalla Tuomarinkylän ja Haltialan seudulla. Alueella on muutamia kartanotiloja, joiden patorakennelmiin liittyvästä historiasta on niukalti mainintoja. Haltialan kartanon alueella on ollut Ruutinkosken kohdalla sahamylly Vantaanjoessa 1700-luvulla. Myös tilan omistajan Jacob Kavaleffin henkilöhistoriaan liittyvässä kerronnassa on mainittu, että Kavaleffin tilalla Haltialassa olisi ollut mylly, saha ja sähkölaitos. Kavaleffien suku omisti ensin Tuomarinkylän kartanon vuodesta 1845 alkaen, mutta myöhemmin Jakob Kavaleffin aikana (1870–1936) sekä Haltialan että Niskalan tilat liitettiin Tuomarinkylän kartanon maihin. Suoraa viittausta patorakennelmaan Ruutinkosken kohdalta ei löytynyt.

Helsingin kaupungin hoito- ja käyttösuunnitelmassa vuodelle 2008, joka on tehty Ruutinkoskelle myös vuonna 1988, mainitaan saha- ja myllytoiminta Ruutinkoskella 1700-luvun lopulla. Tämän tiedon lähteeksi mainitaan hoito- ja käyttösuunnitelma vuodelta 1988. Lisäksi kerrotaan, että vedenpinta joessa olisi laskenut myöhemmin, minkä seurauksena, kosken voima väheni ja mylly- ja sahatoiminta loppuivat. Tässä yhteydessä ei määritelty tarkempaa ajankohtaa myllyn ja sahan toiminnan lopettamiselle.

Nykyään Ruutinkoski virtaa vapaana, eikä Haltialan tilan myllystä, sahasta tai sähkölaitoksesta, saati padosta kaiketi ole jäljellä näkyviä merkkejä maastossa.

Lähteet:

Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Ruutinkosken luonnonsuojelualueen hoito- ja käyttösuunnitelma. Julkaisu 5/2008.  Saatavilla .

Tuomarinkylän kartanon historia. Helsingin kaupunki, puistosivusto Vihreät sylit.  Saatavilla .

Kirkonkylänkoski

Ensimmäinen tieto myllystä Kirkonkylänkoskella Keravanjoella nykyisellä paikallaan on vuodelta 1586. Mylly on ollut suurempiin koskiin suunniteltu koskimylly ja siinä on pyörinyt ratas. Kirkonkylänkosken mylly sai tullimyllyn oikeudet vuonna 1838, jolloin myllyyn tuli myös toinen kivipari. Toisella kiviparilla jauhettiin leipäviljat ja toisella rehuviljat. Yhden myllynkiven läpimitta oli noin 1,2 metriä ja paksuus noin 23–25 cm. Nykyinen mylly on rakennettu 1898 ja sillä on jauhettu sekä viljaa että tuotettu sähköä. Mylly on ollut toiminnassa viimeksi vuonna 1965 ja se on toiminut pääasiallisesti sähköllä, joka tuotettiin Kirkonkylänkosken voimalla.

1700-luvulla Kirkonkylänkoskella toimi myös vesisaha, joka perustettiin vuonna 1725 myllyn yläpuoliselle alueelle. Sahan on omistanut vuonna 1730 helsinkiläinen pormestari Abram Wetter Suomen asutuksen yleisluettelon mukaan. Vuonna 1735 saharakennuksen mitoiksi on ilmoitettu 9 ½ kyynärää pituudeksi ja 4 ⅓ kyynärää leveydeksi eli kun kyynärä on 60 cm niin saharakennuksen pituus olisi ollut 5,7 metriä ja leveys 2,6 metriä. Sahassa oli kaksi raamia ja se toimi aina keväisin ja syksyisin. Myös sahan takia on rakennettu pato Kirkonkylänkoskeen. Padotus aiheutti alueella tulvimista ja siten eripuraa. Sahaa vastustivat vihaiset talonpojat ja lisäksi ongelmia synnytti vuosina 1741–1742 käyty hattujen sota. Venäläiset polttivat Kirkonkylänkosken sahan vuonna 1742 sodan melskeessä, minkä jälkeen saha rakennettiin uudelleen. Toiminta sahalla loppui vuonna 1752.

Nykyinen pato Kirkonkylänkoskella on rakennettu 1840-luvulla. Pato rakennettiin vesimyllyn voimanlähteeksi. Nykyisen myllyn myllyrakennus, myllyränni ja sen sulkurakenteet ovat suojeltuja ja myllyn pato on myös suojeltu 8 metrin matkalta Vantaan puolelta. Padon yhteyteen on suunniteltu kalaportaat vuonna 1987. Pato on suunniteltu purettavan osittain Vantaan puolelta ja hanke on toimitettu vesilupakäsittelyyn 2022.

Nykyisen kalatien toimivuutta tutkittiin vuonna 2021 Vantaanjoen NOUSU-hankkeessa. Tutkimuksessa kalojen todettiin käyttävän kalatietä kaikissa runsaasti.

Lähteet:

Frondelius, S. ja Teräs, U. 2000. Mylly kylän keskellä. Hanabölen kylän myllyn ja sahan historia. K-Print Oy.

Ramboll Finland Oy. Kirkonkylänkosken esiselvitys (31.5.2021).

Ramboll Finland Oy. Kirkonkylänkosken yleissuunnitelma (27.4.2022).

Talve, I. 1972. Helsingin pitäjän kirkonkylä. Vantaan kauppalan sivistystyölautakunta. Polar Oy, Helsinki.

Vantaa-Seura. Helsingin pitäjä 1963 ja 1964–1972. Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu.

Lisää luettavaa: Vantaa-Seura. Helsingin pitäjä -lehti. Vuodet 1969–1985. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys, Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta.

Tikkurilankoski

Ensimmäinen vesimylly Keravanjoen Tikkurilankoskeen on rakennettu vuonna 1757. Myllyn yhteyteen perustettiin vuonna 1862 öljynpuristamo, jossa puristettiin pellavan- ja hampunsiemenistä öljyä. Nykyisin sama yhtiö tunnetaan nimellä Tikkurila Oyj. Lisää yhtiön historiasta voit lukea heidän nettisivuiltaan.

Tikkurilankosken voimalaitos rakennettiin vuonna 1912 ja oletettavasti sen yhteyteen rakennettiin myös pato samaan aikaan. Voimalaitos on myöhemmin purettu. Tikkurilan vanhalla tehdasalueella toiminta päättyi 1988, jolloin myös vanhat rakennukset purettiin punatiilistä vernissatehdasta lukuun ottamatta. Padon oheen rakennettiin vuonna 1994 kalaporras, joka ei ole enää käytössä. Tikkurilankosken padon keskiosa purettiin vuonna 2019 ja koskialuetta kunnostettiin Keravanjoessa samassa yhteydessä.

Lähteet:

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Tikkurilankosken padon osittainen purku, padon ja kalatien vesitalouslupien rauettaminen sekä koskialueen kunnostus ja valmistelulupa, Vantaa. Päätös nro 20/2018/2.

Tikkurila Oyj. Tikkurilan väritehtaiden historiaa.  Saatavilla .

Lisätietoa Tikkurila Oyj:n historiasta: Värikartta – 150 vuotta Tikkurilan tarinoita (2012), Kirsti Manninen & Jussi Kaakinen.

Hanabölenkoski

Myllytoimintaa voidaan jäljittää Hanabölenkoskella 1500-luvulle: Myllyluettelossa vuodelta 1586 on merkittynä kaksi koskimyllyä Hanabölessä. Hanabölen kylästä on mainintoja ensimmäisen kerran vuodelta 1511, mutta alueella on voinut olla asutusta jo 1300-luvulla. Kun koskeen oli rakennettuna jo 1500-luvulla kaksi myllyä, on mahdollista, että paikalla on ollut mylly jo hyvin varhain. Näissä 1500-luvun lopun myllyissä oli vesirattaat, joiden avulla myllynkivet jauhoivat viljaa. Myllytoiminnan laajuus tosin on vaihdellut vuosien saatossa mm. verotuksen ja tullimyllyjen takia. 1700-luvulla mylly on todennäköisesti ollut jalkamylly. Myllyn pyörityksen ohella vesivoimaa on käytetty sahan pyörittämiseen 1740-luvulta lähtien ja viimeistään tässä samassa yhteydessä on rakennettu pato Hanabölenkoskeen, joka toimi myös siltana joenuoman yli.

Hanabölenkoskeen perustettu saha oli yksi Helsingin pitäjän sahoista ja sen perustaminen liittyy Kirkonkylänkosken sahaan. Kirkonkylänkosken sahaa yritettiin saada siirrettyä Hanabölenkoskelle jo joskus 1730-luvun tienoilla, mutta asia jäi ratkaisematta vuosiksi. Lopulta kaksiraaminen ja 20-teräinen saha rakennettiin ilman lupaa Hanabölenkoskelle. 1800-luvulla toiminta jatkui ja rakenteita uudistettiin. Toiminta sahalla alkoi kuitenkin hiipua vähitellen ja Hanabölenkosken saha paloikin 1890-luvulla. Rakennuksia uudistettiin 1900-luvun alussa ja rakennettiin uusi saha palaneen tilalle. Sota-aikana mylly ja saha ovat toimineet lähes ympäri vuorokauden, mutta sodan jälkeen toiminta kuitenkin taantui nopeasti. Vuonna 1949 erään myllyn omistajan, Carlsonin, sopimus umpeutui, mistä rakennusten rapistuminen alkoi. Sään ja vuodenaikojen armoille jääneiden rakennelmien kunto heikkeni ja mylly purettiinkin vuonna 1980. Jäljellä on enää myllyn koneistot.

Lähteet:

Frondelius, S. ja Teräs, U. 2000. Mylly kylän keskellä. Hanabölen kylän myllyn ja sahan historia. K-Print Oy.

Haavisto, H. 2020. Vantaankosken mylly ja pato – rakennushistoriaselvitys 2020. Vantaan kaupunginmuseo 28.10.2020. (s. 37).  Saatavilla .

Hanaböle – Näyttely Vantaan Maatalousmuseossa 1.5.2013-30.9.2014. Helsinge Lantmannagille r.f. Vantaan Maatalousmuseo.  Saatavilla .

Museovirasto. Kohdekuvaus Hanabölen saha ja mylly.  Saatavilla .

Vantaankoski

Vantaanjoella Vantaankosken kohdalla on ollut useita myllyjä keskiajalta ja kirjallisia merkintöjä löytyy 1500-luvulta lähtien. Nykyisen Vantaankosken myllyn paikalla on sijainnut aiemmin Vantaan ruukin mylly, joka oli toiminnassa 1838–1904. Vantaankoskelle rakennettiin pato ruukin tarpeisiin vuosina 1837–1838. Vesivoimaa tarvittiin masuunia ja sen laitteita varten. Ruukin mylly myytiin ja purettiin vuonna 1906, jonka jälkeen uutta rakennusta alettiin heti rakentaa samalle paikalle.

Uusi mylly turbiinivoimalaitoksineen oli valmis vuonna 1908 ja samalle tontille valmistui myös uusi trasselitehdas ja saha. Sähkölaitoksesta vedettiin voimalinjat kosken yli viilatehtaan ja asuinrakennusten tarpeisiin. Uusi mylly ei ollut aluksi viljan jauhatukseen sopiva, vaan uusi omistaja G. Palmroos yritti kiertää jauhatusvelvollisuuttaan ohjaamalla talonpojat toiselle lähimyllylle jauhattamaan viljansa. Toinen mylly ei kuitenkaan ollut yhtä usein käytössä ja närkästyneet talonpojat veivät tapauksen käräjille, jonka jälkeen vanhan myllyn jauhatusoikeus säilyi paikallisilla talonpojilla aina vuoteen 1975 asti. Tämän vuoksi uusi omistaja G. Palmroos joutui rakennuttamaan vielä erillisen myllyn viljan jauhattamiseen talonpoikien käyttöön.

Pato on kunnostettu ainakin kertaalleen ja sen itäpäätyyn lisättiin aukko kalan kulkua helpottamaan vuosina 1998–1999. Vantaankosken viilatehdas, mylly ja pato suojeltiin kaikki vuonna 1985.

Vantaankosken alueella uomaa on myös perattu ja muokattu tukinuittoon sopivaksi melko rankallakin kädellä. Tukinuittoa varten Vantaankoskelle rakennettiin uittoränni vuonna 1891.

Lähteet:

Haavisto, H. 2020. Vantaankosken mylly ja pato – rakennushistoriaselvitys 2020. Vantaan kaupunginmuseo 28.10.2020. (s. 37).  Saatavilla .

Vallinoja, M. 2022. Kosken partaalla – Vantaankosken historian ja nykytilanteen selvitys ja yleissuunnitelma. Diplomityö, Aalto-yliopisto.

Vantaa-Seura. Helsingin pitäjä, 2021. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys, Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta. Vantaa-Seuran vuosikirja.  Saatavilla .

Myllykylän mylly, Tuusula

Myllykylän mylly sijaitsee Tuusulanjoen varressa Myllykylän keskustasta lounaaseen. Mylly on muinaisjäännösinventoinnin mukaan kuulunut Ruotsinkylälle ja ollut käytössä ainakin 1700-luvun alkupuolelta asti. Myllyä pidettiin kylän parhaana hyvän koskipaikan ansiosta ja vuonna 1729 toimineesta jalkamyllystä sanottiin, että sen kivet ovat jo siihen aikaan olleet vanhat. Myllykylän mylly on todennäköisesti ollut myös Johannisbergin kartanon väen käytössä. Myllyyn on liittynyt ilmeisesti myös pato, sillä joessa on vielä nähtävissä patokiviä. Nykyään myllystä on jäljellä raunioita ja sammaloituneita jäännöksiä, jotka ajoittuvat luultavasti 1800-luvulle.

Lähteet:

Museovirasto. Kohdekuvaus Myllykylä Tuusulanjoki.  Saatavilla .

Vuoristo, K. 2009. Tuusulan historiallisen ajan muinaisjäännösinventointi 4.-15.5.2009. Museovirasto. Rakennushistorian osasto.  Saatavilla .

Nahkelan Krapuojan jalkamylly

Krapuojassa lähellä Vantaan rajaa Tuusulan Nahkelassa sijaitsi aikoinaan kylän yhteinen jalkamylly. Paikkaa pidettiin huonona myllylle, sillä matala paikka kuivui kesäisin ja tulviessaan mylly oli tukossa. Pakkasöistä oli myös haittaa ja myllypaikan savipohja on saattanut vaikuttaa myllyn padon rikkoutumiseen tulvimisen aikana. Maastossa on myös havaittu merkkejä padonpaikasta. Inventoinnissa ei ole määritelty myllylle rakennusvuotta, mutta sen arvellaan olleen toiminnassa ainakin 1800-luvun alkuun asti. Selviä rakenteita ei Krapuojassa ole säilynyt tästä muinaisesta myllystä.

Lähteet:

Vuoristo, K. 2009. Tuusulan historiallisen ajan muinaisjäännösinventointi 4.-15.5.2009. Museovirasto. Rakennushistorian osasto.  Saatavilla .

Museovirasto. Kohdekuvaus Nahkela (Nackskog) Krapuoja.  Saatavilla. 

Tuusulanjärven pato ja Koskensillan mylly ja saha

Tuusulanjärvesta alajuoksulle päin Tuusulanjoen ylittää nykyään Koskenmäentie, joka on vanha Hämeentie (Helsinki-Hämeenlinna). Koskensilta kulkee siis Tuusulanjoen yli Koskenmäentienä, ja Koskensillan vieressä on aikoinaan toiminut mylly ja saha sekä leipomokahvila. Kyseessä on siis sama paikka, jossa nykyään sijaitsee Tuusulanjärven säännöstelypato.

Myllärinä myllyssä toimi Antti Weckman, jonka mukaan Koskenmäentien eteläpuolista korkeaa mäkeä kutsuttiin Weckmanninmäeksi. Vuonna 1882 Myllymäelle eli Weckmanninmäelle rakennettiin tuulimylly, jossa oli neljä kiviparia jauhamassa viljaa. Myllyn alakerrassa toimi myös krouvi. Tuulimylly kuitenkin paloi vuonna 1886, minkä jälkeen myllytoiminta jatkui joen varressa mäen alla vesivoimaa hyödyntäen.

Tuusulan Mylly ja Saha Oy perustettiin vuonna 1919. Mylly- ja sahatoiminnan rinnakkaisuudesta usein hyödyttiin, sillä toiminnalla oli peräkkäiset sesongit. Myllyssä jauhettiin viljaa syksyllä sadonkorjuun jälkeen ja sahalla sahattiin puutavaraa talviaikaan. Voimanlähteenä toimi viereisen Tuusulanjoen koski ja talvella reen vedossa hevoset. Myllyrakennus oli kaksikerroksinen ja siellä oli viisi kiviparia, joilla jauhettiin sekä leipä- että rehuviljaa, kuorittiin jyviä ja mankeloitiin ryynejä. Myllytoiminta loppui vuonna 1956 ja saha siirtyi vuosien 1953–1954 aikaan Koskensillalta nykyisen Tuusulantien varteen. Sahan toiminta loppui 1990-luvun alussa. Koskensillalle rakennetiin Tuusulanjärven säännöstelypato vuonna 1958. Tuusulanjärveä on säännöstelty vuodesta 1959 alkaen Helsingin kaupungin vedenhankintaa varten. Säännöstelystä on tehty päätös vesistötoimikunnan puolesta vuonna 1955. Säännöstelypadon vaikutusten myötä Tuusulanjokea on perattu vuonna 1968, kun säännöstely aiheutti joessa virtaamamuutoksia. Tuusulanjärven säännöstelypadon ohitse rakennettiin vuonna 2015 valmistunut kalatie.

Ennen säännöstelypadon rakentamista Tuusulanjokea on perattu vuosina 1934–1937 tulvimisen vähentämiseksi. Maaherra antoi perkaukseen luvan vuonna 1934, kun Helsingin maanviljelyspiiri oli laatinut vuonna 1932 suunnitelman perkauksille. Perattu osuus ulottui Myllykylänkoskesta Hyrylän Jokipuistoon. Myös Tuusulanjärven luusuassa on tehty 1800-luvulla muokkaustoimenpiteitä järvenlaskun yhteydessä ja 1990-luvulla pienimuotoisten perkausten sekä toki sillan ja padon rakentamisen yhteydessä.

Lähteet:

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Tuusulanjoen kunnostus ja Tuusulanjärven säännöstelyn muuttaminen Tuusulan kunnassa sekä Järvenpään ja Vantaan kaupungeissa. Länsi-Suomen Ympäristölupavirasto. Päätös nro 80/2002/1.

Virtuaali-Tuusula. Nettisivut, Koskensillalla. Luettu 11.5.2023.  Saatavilla .

Virtuaali-Tuusula. Nettisivut, Koskenmäki ja Koskensilta. Luettu 11.5.2023.  Saatavilla .

Ollilan mylly, Kerava

Keravanjoesta erkaantuvan Parmanojan varressa on vanha myllynpaikka Ollilan tilan päärakennusta vastapäätä. Viimeisin myllyrakennus on valmistunut vuonna 1752 ja myllytoimintaa harjoitettiin myllyssä vielä 1900-luvun alussa. Paikalla ei enää ole myllyyn liittyviä jäännöksiä havaittavissa.

Lähteet:

Kunnas, O. 2014. Keravan kaupungin tunnettujen muinaisjäännösten tarkistusinventointi 2013–2014. Keravan kaupunki, Maankäyttöpalvelut.  Saatavilla .

Museovirasto. Kohdekuvaus Ali-Kerava Ollilan mylly.  Saatavilla .

Jaakkolan padot, Keravanjoki

Keravajoen varteen Jaakkolaan on rakennettu 1990-luvun alussa kaksi pohjapatoa ja säännöstelypato osana Keravanjoen kunnostushanketta. Säännöstelypato on rakennettu tulvauomaan, joka kaivettiin patojen rakentamisen yhteydessä. Tulvauoman tarkoitus oli estää tulvahaittojen lisääntyminen, kun vesi pääsisi myös ohittamaan ylemmän kahdesta Keravanjokeen rakennetusta pohjapadosta. Tulvauoman pituus on noin 180 metriä ja pohjan leveys noin 5 metriä.

Lähteet:

Länsi-Suomen vesioikeus. Kahden pohjapadon ja tulvauoman säädettävine patoineen rakentaminen Keravanjokeen Keravan kaupungissa sekä töiden aloittamisluvan saaminen. Päätös 1/1990/1.

Skogsterin mylly, Kerava

Keravanjokeen laskevassa Myllypurossa on ollut myllynpaikka. Myllyn oli rakennuttanut rusthollari Juho Skogster ja se oli toiminnassa ainakin 1760-luvulla. Ylikeravan kylä muodostui kolmesta talosta, joihin myös Skogsterin talo kuului. Kaksi muuta taloa olivat Postlars ja Heikkilä. Tänä päivänä paikalla ei ole juuri havaittavissa myllyn jäännöksiä.

Lähteet:

Kunnas, O. 2014. Keravan kaupungin tunnettujen muinaisjäännösten tarkistusinventointi 2013–2014. Keravan kaupunki, Maankäyttöpalvelut.  Saatavilla .

Museovirasto. Kohdekuvaus Yli-Kerava Skogsterin mylly.  Saatavilla .

Koivulan mylly, Kerava

Keravanjoessa Koivulankoskessa on vanha myllynpaikka. Myllyn tiedetään olleen toiminnassa ainakin jo 1650-luvulla ja toiminta on loppunut sata vuotta myöhemmin. Koskessa on nähty muutamia kiviä, jotka saattavat liittyä myllyn rakenteisiin, mutta merkkejä myllytoiminnasta on hyvin vähän jäljellä.

Lähteet:

Kunnas, O. 2014. Keravan kaupungin tunnettujen muinaisjäännösten tarkistusinventointi 2013–2014. Keravan kaupunki, Maankäyttöpalvelut.  Saatavilla .

Museovirasto. Kohdekuvaus Yli-Kerava Koivulan mylly.  Saatavilla .

Haarajoen mylly

Järvenpään Haarajoella sijaitsee Keravanjoen viimeinen mylly. Mylly ja siihen liittyvä patorakenne ovat saattaneet olla samalla paikalla jo 1700-luvulta asti. Nykyinen patorakennelma on vuodelta 1838, johon on myönnetty Uudenmaan läänin käskynhaltijan lupa vuonna 1838 tullijauhomyllyn perustamiseksi ja myllyn padon korottamiseksi 1 kyynärän ja 17 tuuman korkuiseksi eli 1,01 metriä korkeaksi. Vuodelta 1852 löytyy kuvernöörin päätös, jonka mukaan tullijauhomyllyyn myönnettiin lupa lisätä yksi pari jauhinkiviä. Kuvernöörin päätöksessä on mukana myös tieto myllykourun pituudesta ja leveydestä (25,5 x 2,23 m). Vedenkorkeus kourussa on ollut 1,34 metriä ja padon korkeus on pysynyt samana.

Nykyisessä padossa on 6 kpl säännöstelyaukkoja ja kaksi aukkoa turbiiniruuhelle, joiden leveys yhteensä on 8,1 ja 2,4 metriä. Padon putouskorkeus kokonaisuudessaan on 3,5 metriä. Myllyn turbiineita on kaksi ja ne ovat säädettäviä. Turbiinien mitoitusvirtaamat ovat 1,2 ja 2,3 m ³ /s, mutta ne jaksavat pyöriä pienemmilläkin virtaamilla. Mylly tuotti sähköä myös viereiselle saharakennukselle.

Myllyn toiminta kuitenkin lakkasi vuonna 1988 ja nykyisin käytössä on vain turbiineista pienempi. Viimeinen mylläri Haarajoen myllyssä oli Jalmari Uotila, joka osti myllyn tilan vuonna 1947. Myllyssä oli Uotilan aikana kolme kiviparia, joista yksi oli leipäviljalle ja kaksi rehuviljalle.

Haarjoen myllypato on Vantaanjoen vesistön merkittävin kalojen vaelluseste. Padon osittaista purkamista varten on laadittu suunnitelma ja hanke on jätetty vesilupakäsittelyyn vuoden 2022 lopussa. Purku arvioidaan toteutettuvan vuonna 2024. Hanketta voi seurata  täältä .

Lähteet:

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Selventävien määräysten antaminen Keravanjoessa olevan Haarajoen Myllypadon hoitamiselle, Järvenpää. Länsi-Suomen vesioikeuspäätös (7/1995/1).

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Haarajoen pohjapadon ja kalatien rakentaminen sekä Keravanjoen yläosan säännöstely, Järvenpää, Tuusula ja Mäntsälä. Länsi-Suomen Ympäristölupavirasto. Päätös nro 152/2005/3.

Haarajoki.fi – nettisivut. Lemmenlaakso ja Mylly. Luettu 10.5.2023.  Saatavilla .

Silkkiuikku, 2020. Järvenpää-seuran kotiseutulehti. ’Haarajoen mylly’ -teksti, toim. Leena Packalén.

Vantaanjoen nousu -hankkeen loppuseminaari (tammikuu 2023), Eira Linko (Järvenpään kaupunki), esitys: Kahden käynnissä olevan padonpurkuhankkeen, Haarajoen ja Kirkonkylänkosken patojen purun esittely.  Saatavilla .

Kellokoski

Aluksi Kellokosken ruukin paikalla Keravanjoen varressa sijaitsi ilmeisesti jo 1600-luvulla Järvenpään mylly. Lähialueiden maita Kellokoskella pidettiin parhaina viljelyn näkökulmasta ja näille seuduin perustettiin Erik Olanderin toimesta Kellokosken tila, kun kahden rälssitilan maat ja rakennukset yhdistettiin vuonna 1767. Tilasta tuli myöhemmin kartano, jota kutsuttiin aluksi Kellokosken eli Klockforsin kartanoksi. Erik Olanderin aikana kartanon tärkeimmät rakennukset oli pystytetty vuoteen 1775 mennessä ja samana vuonna alkoi myös sahatoiminta Kellokoskella. Kartanoon kuului mm. 18 torppaa, mylly, saha ja useampi muu pienteollinen tuotantorakennus. Omistajien vaihduttua, Kellokoskelle perustettiin taontaoikeuksien myötä vuonna 1795 rautaruukki ja samalla kartano nimettiin uudelleen Marieforsin kartanoksi. Näin syntyi siis nykyään tunnettu Marieforsin ruukki.

Vuonna 1796 vanhan myllyn tilalle rakennettiin vasarapaja Kellokosken itärannalle. Jauhomyllystä ei tiedetä olevan muita jäännöksiä kuin ruukin terassirinteen juurelle asetettu myllynkivi.

Vuonna 1923 Uudenmaan lääninherra on antanut Marieforsin ruukille (Björkboda Fabriks Aktiebolag Mariefors Bruk) oikeuden padota Keravanjoen uoman Kellokosken virranputouksen yläpuolella Tuusulan pitäjässä korkeuteen 9,55 metriä. Korkeutta verrattiin padon yläpuolelle hakattuun vesimerkkiin, jonka korkeus oli vahvistetusti 10 metriä putouksen yli. Myöhemmin vuonna 1941 vesistötoimikunta on antanut väliaikaisen luvan Kellokosken Tehdas O.Y.:lle nostaa padotuskorkeutta metrillä eli 10,55 metrin korkeuteen ja samalla nykyiseen tasoonsa. Vuonna 1951 on myönnetty sama lupa, mutta tällä kertaa pysyvästi.

Nykyinen voimalaitospato on rakennettu jo vuonna 1911, mutta luvat siihen on saatu Uudenmaan lääninherralta vuonna 1923. Padon kohdalla putouskorkeus on noin 7 metriä ja padon yläpuolinen patoallas on noin 4 km pitkä ja 30–60 metriä leveä. Viranomaisella on tieto, että tällä samalla paikalla olisi ollut pato jo vuonna 1798.

Voimalaitoksen padon yläpuolelle rakennettiin vuonna 2016 pohjapatoja, joka helpottaa vaelluskalojen nousua Keravanjoella. Patoallas koki muodonmuutoksen kalatien rakentamisen myötä. Padon alapuolinen tekninen kalatie valmistui vuonna 2018. Kalatien toimivuutta tutkittiin Vantaanjoen NOUSU-hankkeessa vuonna 2021.

Lähteet:

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Kellokosken padon muutos ja säännöstelyn lopettaminen, Tuusula. Länsi-Suomen ympäristölupavirasto. Päätös nro 25/2002/1.

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Pohjapadon rakentaminen Keravanjokeen ja Kellokosken voimalaitoksen patoaltaan kunnostaminen sekä kalatien rakentaminen voimalaitospadon ohi, Tuusula. Päätös nro 193/2012/2.

Helasvuo, H. 2015. Kellokoski – Mariefors. Tiivistetty historia Tuusulan pohjoisosan kylästä.

Vuoristo, K. 2009. Tuusulan historiallisen ajan muinaisjäännösinventointi 4.-15.5.2009. Museovirasto. Rakennushistorian osasto.  Saatavilla .

Lisää historiaa Kellokosken ruukista esim.:  Historia – Kellokosken Ruukki 

Rannikonmäenkoski, Palojoki

Keimomylly on käynyt vesivoimalla Nurmijärven itärajalla Rannikkomäen kylässä ja saanut voimansa Palojoesta. Myllypaikalla toimi mahdollisesti mylly jo 1500-luvulta alkaen, sillä siellä oli Siippoon ja Rusutjärven yhteinen mylly, josta löytyy asiakirjamerkintä jo 1550-luvun lopulta. Samoissa asiakirjoissa mainitaan, että mylly on käynyt vain korkean veden aikaan eli keväisin ja syksyisin. Kartassa vuodelta 1700 myllyn nimi on ollut Keimoviiki ja kartassa vuosilta 1775–1776 on merkitty paikalle Keimon mylly. Keimomylly oli Raalan, Siippoon ja Tuusulan välinen rajamerkki.

Nykyään paikalta voi löytää lähinnä vain jäänteitä juoksutusuomasta, eikä myllystä itsessään ole jäänyt tarkempia kuvailevia jälkiä jäljelle.

Lähteet:

Rostedt, T. 2008. Historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi, Nurmijärvi. Museovirasto, Rakennushistorian osasto.  Saatavilla .

Myllykoski tai Myllymäenkoski, Nurmijärvi

Myllykoskella on ollut eri aikoina useita myllyrakennuksia, jotka ovat saaneet voimansa koskesta. Esimerkiksi Kirkonkylän mylly jo 1500-luvulta, Pukkilan mylly kosken länsirannalla ja Palojoen mylly itärannalla 1600-luvun alusta. Nykyään jäljellä olevat rakenteet tai niiden jäännökset ovat nuorinta historiallista kerrostumaa, kun vanhimmat ovat hautautuneet tai tuhoutuneet uudempien tieltä. Sekä Kirkonkylän mylly että Palojoen mylly luokitellaan muinaisjäännöksiksi.

Kirkonkylän myllyn ja sen pihapiirin rakennusten jäänteitä on yhä nähtävissä paikalla. Myllyn ympäristöstä löytyy myllärin tuvan perustuksien jäänteet, kivinen varastokuoppa ja mahdollisen talous- tai varastorakennuksen jäänteet. Kirkonkylän myllystä on jäljellä johdinuomaa ja lohkotuista kivistä rakennettua myllyn perustusta, joka on osin purettu.

Palojoen mylly on poistettu kiinteä muinaisjäännös, josta ei siis ole enää paljoa merkkejä jäljellä maastossa. Myllyn johdinuoma on yhä nähtävissä, samoin myllyn kohdalle johdinuoman kiveyksen päälle kiinnitetyt myllynkiven puolikkaat. Itse myllyrakennusta ei enää ole. Palojoen myllyyn palkattiin mylläri vuonna 1806, jonka jälkeen silloisen jalkamyllyn tilalle rakennettiin tehokkaampi ratasmylly.

Myllykoskelle vuonna 1920 rakennettua Nurmijärven kunnan sähkölaitosta ei luokitella muinaisjäännökseksi. Palojoen myllyn paikka on näköetäisyydellä vanhasta sähkölaitoksesta. Sähkölaitoksen valmistuttua myllyt siirrettiin Myllykoskelta kylien keskustoihin, eivätkä myllyt enää käyneet suoraan koskivoimalla.

Nurmijärven kunta ja kosken omistajat järjestivät kokouksia kesällä 1918, joissa päätettiin Myllykosken vuokraamisesta Kirkonkylän ja Palojoen kosken omistajilta. Nurmijärven kunta vuokrasi Myllykosken ensin 50 vuoden ajaksi. Myllykoskelle rakennettiin sen nykyinen pato 1900-luvun alussa. Ensimmäinen osa padosta rakennettiin jo vuonna 1919, jonka jälkeen patoa korotettiin vuosina 1923–1924. Padon patoamiskorkeus oli alkuun 11 metriä, joka myöhemmin korotettiin 13 metriin. Padon yhteyteen rakennettiin vuonna 1924 voimalaitos, jolle kuvernööri on antanut alun perin lupapäätöksen vuonna 1904 ja voimalaitoksen padon korotusta koskeva viimeisin päätös on saatu maaherralta vuonna 1924. Padolta rakennettiin myös puinen vesijohto voimalaitokselle. Pato on purettu vuonna 1996, mutta purun yhteydessä padosta jätettiin muistoksi materiaalia jokirantaan.

Vanha voimalaitos lakkautettiin vuonna 1970 ja se purettiin vuonna 1982. Voimalaitoksen entisen padon paikalla kulkee kävelysilta joen uoman yli ja osia padolta voimalaitokseen johtavasta puurakenteisesta putkesta on yhä jäljellä. Lisäksi voimalaitoksen rakenteita on yhä selvästi näkyvinä maastossa.

Lähteet:

Nurmijärven kunnan nettisivut. Myllykoski. Luettu: 12.5.2023.  Saatavilla .

Nurmijärvi-Seuran nettisivut. Kosket jauhavat edistystä. Luettu 12.5.2023.  Saatavilla .

Rostedt, T. 2008. Historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi, Nurmijärvi. Museovirasto, Rakennushistorian osasto.  Saatavilla .

Tietopyyntö Etelä-Suomen aluehallintovirastosta.

Boffinkoski, Palojoki

Poffin mylly tai sen rauniot sijaitsevat Palojoen varrella ja ne luokitellaan muinaisjäännökseksi. Poffin mylly on tunnettu myös nimellä Palojoen mylly, mutta Nurmijärven Kirkonkylän liepeillä Myllykoskessa on myös toinen Palojoen mylly niminen myllypaikka. Poffin mylly saa nimensä mylläristään ”Poffista” eli Adolf Rosenström nimisestä myllärismiehestä, joka eli vuosina 1841–1929. Poffi rakensi myllyn vuonna 1904 Boffinkoskelle tai toiselta nimeltään Pohtinkoskelle vuokratulle maalle ja myös asuinrakennuksen myllyn viereen. Poffista elää tarina siitä, kuinka hän sitoi sänkynsä köysillä asumuksensa kattoon tulvakausien ajaksi, sillä hänen myllynsä ja talonsa oli rakennettu liian lähelle vettä. Saman tarinan toinen versio kertoo, että Poffilla olisi ollut sängyssään jatkettavat jalat, joilla nostaa sänky tarpeeksi ylös tulva-aikaan.

Nykyään myllystä on jäljellä enää veden johdatusuran kiveystä ja myllyn perustuskiviä, sekä toki tarinoita myllyn mylläristä nimeltä Poffi.

Lähteet:

Rostedt, T. 2008. Historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi, Nurmijärvi. Museovirasto, Rakennushistorian osasto.  Saatavilla .

Klaneetti, Nurmijärven Kotiseutulehti 2014, s. 29–30. Nurmijärvi-Seura r. y.  Saatavilla .

Haukankosken mylly, Klaukkala, Nurmijärvi

Kyseessä on mahdollinen muinaisjäännös, joka sijaitsee Luhtajoen Haukankoskessa. Jokea ruopatessa on löydetty puisia rakenteita, jotka voisivat olla peräisin myllystä, ja myös myllynkivi. Paikalla ei kuitenkaan ilmeisesti enää ole jäljellä maanpäällisiä merkkejä myllystä.

Lähteet:

Vuoristo, K. 2007. Nurmijärven historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi Klaukkalassa ja Lepsämässä. Museovirasto. Rakennushistorian osasto.  Saatavilla .

Klaukkalan Vanhamylly, Lepsämänjoki

Nurmijärvellä Lepsämänjoen varressa on paikka nimeltään Vanhamylly. Joen varresta on löytynyt jäänteitä myllyn sähkögeneraattorin ja betonirakenteen pohjasta, muuten rakennukset on purettu 1930-luvulla. Nämä rakenteet ajoittuvat vuoteen 1917, kun klaukkalalaisten talonpoikien tiedetään hankkineen omaan myllyynsä generaattorin. Generaattorin hankinta on ollut kannattavaa, sillä Lepsämänjoen pato piti vesimäärät riittävinä Klaukkalan koskessa. Mylly oli paikallisen Seppälän tilan omistuksessa ja jo 1790-luvun kartalle on merkitty tie Klaukkalan keskustasta Vanhanmyllyn myllylle. Paikalta löytyy yhä useampi erilainen myllynkivi, joista ainakin yhden halkaisija on suunnilleen 1,5 metriä. Lisäksi vanha myllärin talo seisoo edelleen joen varressa ja on edelleen yksityisessä asuinkäytössä. Paikalla on ollut myös jo ennen generaattorin pyörittämää myllyä varhaisempi mahdollisesti jo 1500-luvulta asti toiminnassa ollut mylly. Vuodelta 1886 senaatin kartassa joen ylitse on merkitty kulkevan pato. Myllytoiminta päättyi 1930-luvulla, jonka jälkeen paikalliset maanviljelijät myllystä ylävirtaan tekivät aloitteen Vanhanmyllyn padon purkamiseksi ja pato hävitettiin. Myllyn ohitse on uitettu aikanaan myös tukkeja ja paikalla on ollut tukkiränni, joka on ohittanut kosken. Nykyään kohde on muutettu mahdollisesta muinaisjäännöksestä muuksi kulttuuriperintökohteeksi, sillä vuoden 2021 tarkastuksessa paikalta ei enää löydetty säilytettäviä jäänteitä myllyyn liittyneistä rakenteista. Padon rauniot eivät muodosta enää nousuestettä kaloille.

Lähteet:

Museovirasto. Kohdekuvaus Klaukkala (Klockskog) Vanhamylly.  Saatavilla .

Nurmijärvi-Seuran nettisivut. Kosket jauhavat edistystä. Luettu 15.5.2023.  Saatavilla .

Vuoristo, K. 2007. Nurmijärven historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi Klaukkalassa ja Lepsämässä. Museovirasto. Rakennushistorian osasto.  Saatavilla .

Vierailu Klaukkalan Vanhanmyllyn koskelle 8.6.2023.

Kairon padot ja Kihin kotitarvemylly, Lakistonjoki

Mylly Lakistonjokeen perustettiin 1800-luvun alussa joen itärannalle. Paikalla oli Kihin tila, jonka kotitarvemyllynä kyseinen myllyrakennelma toimi. Mylly on purettu jo 1900-luvun alkupuolella ja myllyn hirret vietiin Kihin tilalle. Nykyään myllyn paikalta löytyy yhä kivisen padon jäänteitä ja neljä myllynkiveä, joista yksi on käyttämätön. Padosta on purettu osa tukinuiton takia ja padosta on jäljellä joen länsirannalla enää parimetrinen kiveys. Rauniot luokitellaan kiinteäksi muinaisjäännökseksi.

Kairon padot, jotka ovat edelleen jäljellä maastossa joenuomassa, liittynevät Rinnekodin toimintaan. Näitä patoja ei luokitella muinaisjäännöksiksi ja ne ovat yhä nousueste vaelluskaloille.

Lähteet:

Museovirasto. Kohdekuvaus Ali-Lepsämä Kairo.  Saatavilla. 

Vuoristo, K. 2007. Nurmijärven historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi Klaukkalassa ja Lepsämässä. Museovirasto. Rakennushistorian osasto.  Saatavilla .

Mylly-Majalammen säännöstelypato, Espoo

Mylly-Majalammen säännöstelypato on rakennettu 1960-luvun alussa Rinnekoti-säätiön toimesta Mylly-Majalammen vedenottoa ja Mylly-Maja-, Maja- ja Vähä-Majalammen säännöstelyä varten. Vuonna 1968 haettiin uutta lupaa lisäveden johtamiselle Mylly-Majalammesta ja kaikkien kolmen lammen säännöstelyn tehostamiselle Rinnekoti-säätiön toimesta. Tämän luvan myötä rakennettiin myös maapato Mylly-Majalammen ja Majalammen väliseen uomaan ja lisäksi kaikkien kolmen lammen välisiä uomia kaivettiin. Vuonna 1970 annettiin päätös, jossa myönnettiin lupa nostaa Mylly-Maja-, Maja- ja Vähä-Majalampien pinnankorkeuksia reilulla 20 senttimetrillä Rinnekodin vedentarpeen turvaamiseksi eli säännöstelypatoa korotettiin ja muita pinnankorkeutta sääteleviä rakenteita muutettiin tarpeen mukaisiksi.

Pato muodostaa kaloille edelleen täydellisen nousuesteen.

Lähteet:

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Myllymajalammen, Majalammen ja Vähä-Majalammen säännöstely Espoon ja Vihdin kunnissa. Länsi-Suomen Vesioikeuden päätös, nro. 20/1962.

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Majalampien säännöstelyn tehostaminen ja lisäveden johtaminen Espoon kauppalassa ja Länsi-Suomen Vesioikeuden päätöksen (20/1962) osittainen muuttaminen. Länsi-Suomen Vesioikeuden päätös, nro. 80/1968Y.

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Myllymajalammen, Majalammen ja Vähämajalammen säännöstelyn toteutus II vaiheen mukaisesti Vihdin kunnassa ja Espoon kauppalassa. Länsi-Suomen Vesioikeuden päätös, nro. 1723/7-04-70.

Härkälänjoen pato, Vihti

Härkälän kartano perustettiin kahdesta tilasta vuonna 1649. Kartanon päärakennus on 1870-luvulta, mutta se on purettu myöhemmin. Härkälän kartanolla oli 1840-luvulla useita torppia, kotitarvemylly ja vesisaha. Kylällä tiedetään olleen 1600-luvulla myllynpaikka, jolla on voinut toimia mylly jo ennen Härkälän kartanon perustamista. Härkälään perustettiin kylälle Härkäsillan koskelle vesisaha vuonna 1787. Härkälän saha toimi 1850-luvulle asti.

Nykyäänkin Härkälän kartanon vaikutuspiiriä halkovassa Härkälänjoessa on jäljellä patoallas patoineen. Ei ole varmaa tietoa, ovatko Härkälän kartanon mylly tai saha hyödyntäneet tätä jäljelle jäänyttä patoa olemassaolonsa aikana vai onko paikalla ollut aiemmin varhaisempi pato, jonka tilalle olisi rakennettu nykyaikaisempi patorakenne. Padosta ei löytynyt mainintoja kirjallisuuslähteistä, mutta se seisoo paikoillaan Härkälänjoessa tänäkin päivänä.

Pato muodostaa kaloille edelleen täydellisen nousuesteen.

Lähteet:

Ger, R. 2015. Otalammen maisemaselvitys. FCG Suunnittelu ja tekniikka Oy.  Saatavilla. 

Otalampi, Otalammen historia. Otalammen alueen kyläyhdistyksen nettisivu.  Saatavilla. 

Valkjärven pato

Valkjärven luusuaan on rakennettu säännöstelypato 1960-luvulla. Valkjärvi laskee Luhtajokeen säännöstelypadon kautta, jota seuraa Valkjärven luusuasta noin 1,4 kilometriä alavirtaan, Hautalankoskeen, rakennettu pato. Hautalankosken padon sulkemisella voidaan johtaa Luhtajoen vettä Valkjärveen, mutta patoa pidetään pääosin auki. Valkjärven säännöstely liittyi HSY:n vedenhankinnan varavedenoton järjestelmään eli raakaveden saantiin, mutta Päijänne-tunnelin valmistuttua säännöstely on lähinnä liittynyt virkistyskäyttöarvojen ylläpitoon.

Valkjärven säännöstelyn luopumista on suunniteltu 2010-luvulla. Säännöstelypatoa suunniteltiin muutettavaksi kiinteäharjaiseksi ylivirtauskynnykseksi ja toiseen aiemmista aukoista tehtäisiin takaiskuluukku. Padon sulkemisella haluttaisiin estää Luhtajoen tulvavesien päätyminen Valkjärveen.

Pato muodostaa kaloille edelleen täydellisen nousuesteen.

Lähteet:

Hirvijärven, Kytäjärven, Ylä- ja Ala-Suolijärven sekä Valkjärven säännöstelyn lupaehtojen tarkistamissuunnitelma, Hyvinkää, Nurmijärvi, Loppi ja Riihimäki. Uudenmaan ELY-keskus ja Helsingin seudun ympäristöpalvelut.

Vantaanjoen vesistön säännösteleminen Lopen, Nurmijärven ja Tuusulan pitäjissä, Riihimäen kauppalassa, Hyvinkään ja Helsingin maalaiskunnissa sekä Helsingin kaupungissa Helsingin kaupungin vedensaannin turvaamiseksi. Vesistötoimikunnan päätös 17.12.1955.

Kuhakoski, Luhtajoki

Nurmijärvellä on aikanaan kuivatettu järviä peltoalueiksi, jotta saataisiin lisää viljelyalaa. Nurmijärveltä ovat hävinneet mm. kunnan nimikkojärvi Nurmijärvi, jota myös Kirkkojärveksi kutsuttiin, ja Kuhajärvi, jota taas on kutsuttu myös Uotilanjärveksi. Kuhajärven pintaa laskettiin ensin ainakin vuosina 1836 ja 1857, mutta lopullinen kuivatustyö tehtiin vuosina 1922 ja 1936, jonka jälkeen järvi hävisi. Kuhajärven vedet laskivat Kuhakoskeen. Kuhakoskea on perattu Kuhajärven kuivatuksen yhteydessä, jolloin on myös purettu suurin osa kosken vanhoista myllypadoista.

Kuhakoskella on ollut myllytoimintaa ilmeisesti jo 1500-luvulta lähtien, kun paikallisista tiloista ja kylistä Perttulan, Uotilan, Valkjärven ja Numlahden asukkaiden myllyjä on toiminut kosken rannoilla. Pieniä myllyjä on ollut Kuhakoskella tiheässä, kun niitä tiedetään olleen paikalla useampia vain kymmenien metrien päässä toisistaan. Ruotsin vallan aikaan oli käytössä myllyverolaki (v. 1625), joka säänteli myllytoimintaa ja jakoi myllyt tulli- ja yhteismyllyihin. 1800-luvulla Kuhakosken myllyt olivat siirtyneet vesimyllytekniikkaan ja myöhemmin myös lain muuttuessa erot tulli- ja yhteismyllyjen välillä poistuivat.

Numlahden kartanon mylly ja sen jäänteet ovat Kuhakosken myllyistä parhaiten säilyneet. 1700-luvulla Numlahden mylly muutettiin vesiratasmyllyksi ja sen vesirataspyörät sijoitettiinkin kartanon sahan sisään. Nykyään Numlahden myllystä on jäljellä kiviset perustukset ja padon raunioita.

Kuhakoskeen oli rakennettuna myös pieniä sähkölaitoksia tai generaattoreita mm. Perttulan-Uotilan ja Numlahden tilojen toimesta 1910–1920-luvuilla. Näistä pienistä voimaloista saatiin sähköä tilojen ja kartanoiden omaan käyttöön, kuten myllyn ja sahan pyörittämiseen ja rakennusten valaisemiseen. Tämän myötä vesimyllyt menettivät merkitystään, kun sähkögeneraattorit antoivat virtaa laitteille. Kuhakoskelle rakennettiin voimalaitos vuonna 1927. Voimalaitokseen vesi johdettiin kourun avulla turbiiniin, joka tuotti sähköä. Sähkölaitosten ja myllyjen toiminta loppui 1950-luvun alussa Kuhakoskella.

Numlahden kartanon saha on toiminut Kuhakoskessa ainakin 1600-luvulta lähtien. Aluksi saha toimi vain kartanon omiin tarpeisiin, mutta vuonna 1726 saha uusittiin ja oletetusti sen toimintakin laajeni samalla. Sahaa uusittiin ja laajennettiin useasti myöhemminkin, kuten 1800-luvun alussa. Sahalla ei ollut toimintaa 1850-luvulta vuoteen 1902. Sahasta muunnettiin höyrysaha vuonna 1902 ja toiminta alkoi taas, mutta tällä kertaa sähkön avulla. Höyrysaha rakennettiin eri paikkaan kuin alkuperäinen saha, sillä höyrysahan toiminta ei ollut yhtä riippuvaista koskivoimasta kuin perinteisen vesisahan.

Voimakkaasti louhittu Kuhakosken putous muodostaa kaloille täydellisen nousuesteen.

Lähteet:

Kuhakoskesta kertova infotaulu maastossa. Luettu 5.4.2023.

Nurmijärvi-Seuran nettisivut. Kosket jauhavat edistystä. Luettu 12.5.2023.  Saatavilla .

Rostedt, T. 2008. Historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi, Nurmijärvi. Museovirasto, Rakennushistorian osasto.  Saatavilla .

Lisää historiaa Kuhakoskesta:

Klaneetti, Nurmijärven Kotiseutulehti 2015, s. 54–57. Nurmijärvi-Seura r. y.  Saatavilla .

Peltolan mylly, Nurmijärvi

Mahdollinen vesimyllyn myllynpaikka, joka voitaisiin luokitella muinaisjäännökseksi. Museovirasto ei ole vielä ehtinyt luokitella kohdetta tarkemmin. Myllynpaikka on Lepsämänjoen yläjuoksulla sivu-uomassa lähellä Nummenpään kylää.

Lähteet:

Museovirasto. Kohdekuvaus Peltola kvarn.  Saatavilla .

Korven mylly, Myllyoja, Nurmijärvi

Korven kylän mylly luokitellaan kiinteäksi muinaisjäännökseksi ja se on peräisin jo 1580-luvulta. Myllystä löytyy maininnat myös noin 1750-luvulta ja karttamerkintä vuodelta 1910. Korven mylly on ollut ratasmylly ja sitä on voitu käyttää vain keväällä ja muutamana päivänä syksyllä korkean veden aikaan. Maastosta löytyy kivimateriaalia myllyn mahdollisista perustuksista ja jokivarresta myös myllypadon jäänteitä.

Lähteet:

Rostedt, T. 2008. Historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi, Nurmijärvi. Museovirasto, Rakennushistorian osasto.  Saatavilla .

Museovirasto. Kohdekuvaus Korven mylly.  Saatavilla. 

Koskenmäenkoski tai Forsbackafors, Koiransuolenoja

Koskenmäenkosken rauniot ovat Koiransuolenojan varressa melko lähellä Rajamäen kylää. Raunioihin liittyy vuonna 1919 annettu maaherran päätös. Paikalla on toiminut mahdollisesti jo 1800-luvulta kylän mylly ja sähkölaitos, joiden yhteydessä on ollut pato. Pato on aikanaan sortunut. Raunioihin liittyvien rakennelmien on arvioitu poistuneen käytöstä 1960-luvulla.

Pato ei ole enää kalojen nousueste.

Lähteet:

Tietopyyntö Etelä-Suomen aluehallintovirastosta.

Uudenmaan ympäristökeskus. 2002. Koirasuolenojan ja Matkunojan kalataloudellinen kunnostussuunnitelma, Nurmijärvi-Luhtajoki. Tnro 0198S0005-61.

Nukarinkoski

Nukarinkoskessa tiedetään olleen useita myllyjä ja sahoja ja myllyistä varhaisimmat ovat 1580-luvulta, 1680-luvulta ja 1700-luvun puolivälistä. Nukarilla on ollut ratsutilan vesimylly, Raalan tullimylly ja Raalan kartanon omistama saha, jota on kutsuttu myös Adlerhofin sahaksi. Nukarille on rakennettu useita myllyjä 1600-luvun lopusta 1800-luvun loppuun, jotka ovat olleet nimeltään Nukarin mylly. Vuonna 1830 kartassa on merkittynä Nukarin jauhomylly ja sen alapuolelle saha. Nykyisin maastossa havaittavat rakenteet ovat jääneet jäljelle nuorimmista rakennelmista ja vanhemmat rakenteet taas ovat tuhoutuneet ajan kuluessa ja jääneet uudempien rakennusten alle.

Raalan kartano on perustettu Nurmijärvelle 1640-luvulla ja vuodelta 1709 on tieto Raalan kartanon omistaman sahan eli Adlerhofin sahan perustamisesta. Sahalle saatiin ensimmäisenä Suomessa käyttöön hollantilaiset terät ja samalla saatiin muutenkin uusi sahauslaitteisto. Isovihan aikaan, suunnilleen vuoden 1713 tienoilla, venäläinen sotaväki hajotti sahalaitokseen liittyneen padon ja tiestön lähialueilta. Sotien päätyttyä sekä Raalan että Numlahden sahat rakennettiin uudelleen. Raalan saha kuitenkin kohtasi tulipalon jo vuonna 1730, jonka uudelleenrakentamisen jälkeen alettiin harkita sahan siirtämistä. Raalan tilanhoitaja Gabriel Herlin ja rusthollari Juho Nukari sopivat sahan siirtämisestä Nukarin maille. Nukarinkosken rannassa aloitti toimintansa Raalan kartanon käyttöön sopimuksella rakennettu saha ja mylly vuonna 1737 ja saha toimi ainakin 1790-luvun puoliväliin asti. Vanhasta sahasta on maastossa näkyvissä yhä osa veden johdinväylää ja saharakennuksen nurkkakivet.

Vuodelta 1757 on karttaan merkitty toinen pato Adlerhofin sahan padon alapuolelle Nukarinkosken itäiseen uomaan. Tämän padon jäänteitä on löydetty maastosta ja padon arvellaan myös liittyneen sahan toimintaan siten, että padon avulla on pyritty hillitsemään jokitörmän kulumista korkean veden aikaan.

Sahan kohdalta alavirtaan on löydetty itäisestä uomasta myös oletetun myllypadon jäänteet. Paikalla on sijainnut aikanaan mylly, veden johdatusuoma ja myllypato, joka edelsi nykyään maastossa havaittavia myllypadon jäänteitä.

Adlerhofin sahasta ei löydy historiallisia tietoja enää 1790-luvun puolivälin jälkeen. Kuitenkin suunnitelmakartassa vuodelta 1894 on suunnitelma Nukarin sahan varalle sen nykyiselle paikalle. Tämän uudemman sahan tiedetään palaneen noin vuonna 1910, jonka jälkeen seuraava uusi saharakennus rakennettiin tiilistä. Nykyään paikalta löytyy myllypadon jäänne, jonka päältä kulkee kävelysilta, ja sen kohdalta alavirtaan päin löytyy maastosta tiilisen sahan jäänteitä. Sahanraunion vierestä löytyy myös kivetty vanha johdinuoma vedelle, jonka pituus on kymmenisen metriä.

Uudenmaan läänin kuvernööri on antanut lupapäätöksen vuonna 1895 lohkokivipatoon Nukarinkoskelle. Tämä pato on rakennettu kuitenkin jo vuonna 1890, mutta se liittynee tiiliseen saharakennukseen.

Nukarinkoskelle on myöhemmin rakennettu kalateitä helpottamaan vaelluskalojen kulkua. Ainakin toinen näistä on luonnonmukainen kalatie ja se on rakennettu vuosina 1996–1997 kunnostuksien yhteydessä.

Lähteet:

Rostedt, T. 2008. Historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi, Nurmijärvi. Museovirasto, Rakennushistorian osasto.  Saatavilla .

Ohkolanjoen mylly ja pato

Mylly sijaitsee Ohkolanjoen varressa, joka laskee lopulta Keravanjokeen. Myllyn paikka on Antinollinmäen ja Ranta-Pirjolan välimaastossa lähellä Myllypeltoa. Myllyn pihapiirissä on edelleen jäljellä Myllytorppa niminen rakennus, mutta itse mylly on raunioina. Historiallisen inventoinnin mukaan myllyrakennuksen kivijalka on sen muita yhä jäljellä olevia rakenteita vanhempi ja muurattu luonnonkivistä. Mylly luokitellaan kiinteäksi muinaisjäännökseksi ja se on kuitenkin yleisesti ajoitettu historialliseen aikaan.

Myllyä ei ole kuitenkaan onnistuttu ajoittamaan tarkemmin historialliseen aikaan, sillä sitä ei ole löydetty vanhoista kartoista alueelta. Mylly on saattanut olla vain verottamaton kotitarvemylly tai sijaintinsa ansiosta kylän yhteinen mylly. Jälkimmäisessä tapauksessa mylly olisi todennäköisemmin merkitty esim. Kuninkaankartastoon tai vanhoihin pitäjän karttoihin. Ohkolan kylän tilasta ja myllystä löytyy kuitenkin maininta asiakirjoista vuodelta 1693, mutta ei ole voitu todentaa, että kyseessä on varmasti sama myllynpaikka.

Ohkolan myllyssä jauhettiin sekä jauhoja että karjalle rehua. Myllyssä oli kaksi kiviparia, mutta niitä ei voitu käyttää samanaikaisesti. Myllyssä oli alun perin vesiratas, joka sai vetensä myllyn takakulmaan rakennetusta rännistä. Ränniä kutsuttiin vesitoriksi. 1930-luvulla vesiratas vaihtui turbiiniksi. Myllyn yhteydessä oli lisäksi myös pärehöylä.

Myllyn pato on melko hyvin säilynyt ja se padottaa edelleen Ohkolanjokea. Pato on rakennettu luonnonkivistä ja samoin kuin myllyssä myös padon ylimmät kivet ovat uudempia kuin alemmat. Padossa on kaksi juoksutusaukkoa, joiden uskotaan olevan alkuperäiset.

Pato muodostaa kaloille edelleen täydellisen nousuesteen.

Lähteet:

Aartolahti, A. & Takala, H. 2007. Arkeologinen inventointi Marjalan, Ohkolan ja Arola-Jokelanseudun osayleiskaava-alueilla syyskuussa 2007. Mäntsälä. Lahden kaupunginmuseo, Päijät-Hämeen maakuntamuseo.

Rahtola, J. 2016. Mäntsälä, Ohkolan osayleiskaava-alueen muinaisjäännösinventointi 2016. Mikroliitti Oy.

Museovirasto. Kohdekuvaus Myllypelto (Ohkola).  Saatavilla .

Ulriksnäsin saha, Ohkolanjoki

Ulriksnäsin tila perustettiin Ohkolanjoen kylkeen vuonna 1794. Samoihin aikoihin perustettiin myös Ulriksnäsin naapuritilat Spjutsund (Rauhala) ja myöhemmin Kakarila. Ohkolanjoki virtasi aikoinaan vuolaampana, mikä mahdollisti Ulriksnäsin tilalle sahalaitoksen rakentamisen jokivarteen 1920-luvulla. Saha toimi höyrykoneistolla, jota pyöritti generaattorista saatu virta, joka taasen sai voimansa Ohkolanjoesta. Höyrykone tuotiin paikalle mahdollisesti ensin ja saharakennus rakennettiin sen ympärille. Ulriksnäsin saha ei kuitenkaan ehtinyt käydä montaa vuotta, kun se paloi suunnilleen 1930-luvun alussa. Höyrykone sahan sisältä siirrettiin Koskenmaan sahalle ja tässä yhteydessä Ulriksnäsin sahan oviaukkoa piti hajottaa, jotta höyrykone saatiin rakennuksesta ulos. Koskenmaan sahalta höyrykone vietiin Ali-Myllylle mahdollisesti muistomerkiksi, mutta tämän jälkeen kone on hävinnyt jäljittämättömiin.

Ulriksnäsin sahan palamisen jälkeen sitä ei enää rakennettu uudelleen eikä siis käytetty, vaan sahan rauniot ovat jääneet paikoilleen Ohkolanjoen varteen. Sahasta on yhä jäljellä joen rannassa pystyssä seisovat seinät, joissa on ikkunoiden ja ovien aukot. Lisäksi saharakennuksen yhteydessä on ollut jonkinlainen sahan toimintaan liittyvä rakennettu raami, joka on jäänyt osin tien alle.

Sahatoiminnan ja sahan rakentamisen yhteydessä myös jokea on saatettu muokata, mutta tiedettävästi sahaan ei ole liittynyt patoa. Joitain rakenteita uomassa on silti saattanut olla aikanaan.

Lähteet:

Ritva Lindforsin haastattelu, 25.5.2023, Ulriksnäsin tilalla.

Spjutsundinkosken mylly ja pato, Ohkolanjoki

Spjutsundinkoski virtaa Spjutsundin tai Rauhalan tilan ohi Ohkolanjoessa. Spjutsundinkoskella tai toiselta nimeltään Rauhalankoskella on myllynpaikka, jonne rakennettiin suunnilleen 1800-luvun alussa vesivoimalla toiminut mylly. Rauhalan tila on suunnilleen puolivälissä Kakarilan ja Ulriksnäsin tiloihin nähden, joten lienee luonnollista, että mylly oli näiden kolmen tilan yhteinen. Myllyn luota johtaa yhä pusikoitunut myllytie Kakarilan tilalle.

Spjutsundinkosken myllyssä oli kaksi jauhinkiveä, joista toinen löytyy edelleen muistomerkkinä Ulriksnäsin tilan pihasta. Myllyn jauhinkiven halkaisija on noin metrin. Spjutsundinkoski oli aiemmin runsasvetisempi, mikä saattoi mahdollistaa sen, että mylly oli suhteellisen isokokoinen. Myllyn yhteydessä on ollut pato, josta on tosin enää jäljellä maastossa näkyvä patovalli molemmin puolin jokea. Lisäksi maastossa on havaittavissa patojärven paikka padon yläpuolella. Mylly on ajan kuluessa hävinnyt, eikä paikan päältä löydy selviä merkkejä myllyn paikasta tai jäänteitä myllystä. Paikalla ei ole tehty tarkempia arkeologisia tutkimuksia jäänteiden tai merkkien kartoittamiseksi maastosta.

Lähteet:

Ritva Lindforsin haastattelu, 25.5.2023, Ulriksnäsin tilalla.

Vierailu Rauhalan tilalle 8.6.2023.

Kakarilan pato, Ohkolanjoki

Kakarilan tilan pato muodostaa Ohkolanjoen yläjuoksulla matalan patoaltaan. Padon kohdalla uomassa on jonkin verran pudotusta, joka on varmaankin merkinnyt rakentajalle luontaisesti sopivan paikan padolle. Padon yhteydessä on toiminut sähkölaitos ja sen generaattori, jolla on tuotettu Kakarilan tilalle sähkövirta ennen tilan liittymistä kunnalliseen sähköverkkoon. Kakarilan tila on perustettu joskus 1800-luvulla, eikä padon rakentamiselle tiedetä tarkempaa ajankohtaa, sillä tilan omistajuus on vaihtunut useasti. Pato muutettiin betonipadoksi 1900-luvulla. Kakarilan tilalta johtaa pusikoitunut myllytie Spjutsundinkosken eli Rauhalan tilan myllylle, joka on ollut kolmen naapuritilan yhteisessä käytössä.

Pato muodostaa kaloille edelleen ainakin osittaisen nousuesteen.

Lähteet:

Vierailu Rauhalan tilalle ja Kakarilan tilalle 8.6.2023.

Kaukastenkoski

Ennen alueen teollisuuden rakentumista ja ennen padon rakentamista Kaukastenkoskesta käytettiin myös nimeä Pitkäkoski. Kaukastenkoskelle on perustettu ratasmylly jo vuonna 1788. Kyseessä on sama mylly, joka rakennettiin Ritasjärven ja Ohkolan kylien välisten rajakiistojen jälkeen, kun Ali-Myllynkosken tai toiselta nimeltään Rieskakosken mylly päätyi Ritasjärven kylän tilojen yhteiseen käyttöön. Ohkolan kylien käyttöön rakennettiin toinen mylly Kaukastenkoskelle, jonka osuudet osti melkein sata vuotta myllyn perustamisen jälkeen ruukinpatruuna Lars Magnus Robert Björkenheim.

Björkenheim perustaa paikalle Kaukas Fabriks Aktiebolag -nimisen lankarullatehtaan vuonna 1873. Samana vuonna, kun tehdas perustettiin, Kaukastenkoskeen rakennettiin pato. Lankarullatehtaan toiminta käynnistyi vuotta myöhemmin ja tehtaalle saatiin sähkövalo vuonna 1886. 1900-luvun alussa tehtaassa päättyneen lankarullatuotannon tilalle perustetaan Suomen Vanutehdas Osakeyhtiö. Vuoteen 1909 asti tehdasalue ja koski olivat olleet vuokralla, kunnes tehtaan omistajat sitten ostivat ne haltuunsa. Vuonna 1927 päättyy koskivoimalla tuotetun sähkön käyttö tehtaalla ja Riihimäen Sähkö alkaa toimittaa sähkövirtaa tehtaaseen. Kaukasissa vanutehtaan toiminta päättyy 1900-luvun lopussa, kun ruotsalainen yhtiö ostaa sen.

Kaukastenkosken patoa korotettiin vuonna 1900 ja vuonna 1948 se on remontoitu nykyasuunsa. Padon ohittava kalaporras rakennettiin vuosina 2005–2006. Kalatien nousu on 3,8 m ja sen pituus on 75 metriä. Tarkempia tietoja kalatiestä voi lukea ELY-keskuksen sivuilta.

Kaukas Fabriks Aktiebolagin eli myöhemmin Oy Suomen Vanutehdas Finnwad Ltd:n historia on vaiherikas ja siitä voi lukea lisää esimerkiksi Kaukasten asukasyhdistyksen sivuilta.

Lähteet:

ELY-keskuksen nettisivut. Kaukaksen kalatie Keravanjoella. Luettu: 17.5.2023.  Saatavilla .

Kaukasten asukasyhdistys ry:n nettisivut. Mikä ja missä? Kylän alueiden ja kohteiden nimet. Luettu: 17.5.2023.  Saatavilla .

Kaukasten asukasyhdistys ry:n nettisivut. Vanutehtaan historia vuosiluvuttain. Luettu 22.5.2023.  Saatavilla .

Yhteydenotto Kaukasten asukasyhdistykseen 19.5.2023.

Rieskakoski/Ali-Myllynkoski, Hyvinkää

Rieskakoskella on ollut 1600-luvun lopulla koskivoimalla jauhava mylly. Mylly oli Ohkolan kylän tilojen yhteinen, mutta Ritasjärven ja Ohkolan kylien välisten rajakiistojen vuoksi mylly päätyi lopulta Ritasjärven kylän tilojen yhteiseen käyttöön. Tuohon aikaan mylly jauhoi kahdella kiviparilla ja myllyä kutsuttiin myös Ali-Myllyksi. Kiistelyn jälkeen Ohkolan kylille rakennettiin toinen ratasmylly Kaukastenkoskelle. Myllyrakennusta uusittiin 1850-luvulla.

Rieskakosken yli rakennettiin vuonna 1916 puurakenteinen pato, jonka tarkoitus oli tehostaa myllyn toimintaa. Padosta syntyi hirveä riita paikallisten kesken ja asiaa puitiin yli 10 vuotta oikeudessa. Patoa ei kuitenkaan jouduttu purkamaan, vaan 1920-luvulla myllyn osuudet ja kosken käyttöoikeuden osti Ilmari Niemi niminen seppä, jota pidettiin myös keksijänä. Niemi toimi myllärinä Rieskakosken Ali-Myllyssä ja hän keksi käyttää myllyn valjastamaa koskivoimaa myös sähköntuotantoon. Pato, josta oli riidelty oikeudessa asti, tarjosi tarpeeksi voimaa myllylle, jotta saatiin ympärivuotisesti tuotettua sähköä generaattorilla. Niemi valaisi sähköllä oman tilansa rakennukset sekä naapurin talot ja piti toiminnassa heidän yhteisen puhelinlinjansakin. Niemen kuoltua vuonna 1947 myllytoiminta Rieskakoskella päättyi. Nykyisin patoa ja myllyä ei enää ole.

Lähteet:

Kaukasten asukasyhdistys ry:n nettisivut. Ilmari Niemi (12.3.1898-1947), seppä, mylläri ja keksijä. Luettu: 17.5.2023.  Saatavilla .

Kaukasten asukasyhdistys ry:n nettisivut. Mikä ja missä? Kylän alueiden ja kohteiden nimet. Luettu: 17.5.2023.  Saatavilla .

Yhteydenotto Kaukasten asukasyhdistykseen. 19.5.2023.

Koskenmaan mylly ja saha, Mylly-/Sahakoski, Hyvinkää

Hyvinkään Kaukasiin perustettiin vuonna 1786 Koskenmaan tila, jonka omisti patruuna Lars Olof Nysten. Nysten perusti Koskenmaan Myllykoskelle ensimmäisen myllyn, jonka koskitoimitus pidettiin vuonna 1799. Myllyn yhteydessä oli myös pato. Vuonna 1803 myönnettiin lupa yhdellä kiviparilla jauhavalle myllylle. Nysten hallinnoi tilaa 1830-luvulle asti, kunnes Koskenmaan tilasta tuli 1830-luvun alussa Marieforsin ruukin sivutila, jonka osti patruuna Lars Magnus Björkenheim. Björkenheimin aikana Koskenmaan tilalle anottiin uutta koskitoimitusta vuonna 1834. Björkenheim halusi perustaa uuden myllyn aikaisemman paikalle, ja myös tämä uusi mylly jauhoi yhdellä kiviparilla ja se käynnistyi paikalla todennäköisesti vuonna 1839. Myöhemmin myllyn tyyppi on vaihtunut jalkamyllystä ratasmyllyksi ja 1880-luvulla taas takaisin kotitarvemyllyksi. Ratasmyllyn aikaan myllyn yhteydessä ollut kolmen jalan korkuinen (noin 91,5 cm) rännipato korotettiin ja mylly laajeni kahden kiviparin myllyksi.

Useamman omistajanvaihdoksen jälkeen Koskenmaan tilalle perustettiin saha vuoden 1911 tienoilla. Lisäksi sahan yhteydessä olivat vesiturbiinit ja myöhemmin myös höyryvoimala, joka tuotti sähköä 120 voltin jännitteellä. Höyrykoneisto tuotiin Koskenmaalle Ulriksnäsin tilan palaneelta sahalta 1930-luvulla. Sähköntuotanto riitti valaisemaan sahan ja sekä Koskenmaan tilan että Koski-Sipilän tilan rakennukset. Koskenmaan tila ja sen saha kokivat vielä useita omistajanvaihdoksia sahan perustamisen jälkeen. Koskenmaan sahan vuoksi Myllykoskea on kutsuttu myös Sahakoskeksi myllyn lopetettua toimintansa. Mylly ja saha siis toimivat jonkin aikaa samanaikaisesti, mutta mylly oli perustettu koskelle ensin ja saha taas paljon myöhemmin, minkä myötä kosken nimikin on muuttunut ajan kuluessa. Koskenmaan tilalla viljellään yhä maata, mutta sahan toiminta päättyi vuonna 1964.

Koskenmaan padon ohitse on rakennettu vuonna 2005 valmistunut luonnonmukainen kalatie. Kalatien putouskorkeus on noin 2 metriä ja kokonaispituus noin 35 metriä.

Lähteet:

Kaukasten asukasyhdistys ry:n nettisivut. Koskenmaan tila, mylly ja saha. Luettu: 17.5.2023.  Saatavilla .

Kaukasten asukasyhdistys ry:n nettisivut. Mikä ja missä? Kylän alueiden ja kohteiden nimet. Luettu: 17.5.2023.  Saatavilla .

Ritva Lindforsin haastattelu, 25.5.2023, Ulriksnäsin tilalla.

Uudenmaan ympäristökeskus. 2003. Keravanjoen yläosan kunnostus, Hyvinkää. Kunnostussuunnitelma. Tnro 0199S0001-61.

Yhteydenotto Kaukasten asukasyhdistykseen. 19.5.2023.

Palopuro, Palojoki

Palopurossa Yli-Anttilan lammen alapäässä on betonista rakennettu ylivirtauspato. Paikalla on toiminut mylly, minkä vuoksi pato on aikoinaan rakennettu lammelle. Virtavesien hoitoyhdistys Virho ry rakensi yhdessä maanomistajan kanssa padon alapuolelle tekokosken, johon vesi virtaa padon yli ja jatkaa kohti alavirtaa. Näin tekokoski toimii kalatienä ja lammen pato ei enää ole täydellinen nousueste vaelluskaloille. Virtaamat tai vedenkorkeudet eivät muuttuneet lammella tai Palojoessa kalatien rakentamisen vuoksi.

Lähteet:

Palopuron lammen pato. Puhelinkeskustelu padon omistajan kanssa. 29.5.2023.

Yhteydenotto Virtavesien hoitoyhdistys Virho ry:hyn. 22.5.2023.

Vanhanmyllynkoski, Hyvinkää

Tiedetään, että Hyvinkäällä Vanhamylly-nimisellä paikalla on sijainnut joskus mylly ja pato Vanhanmyllynkoskessa. Uoma kunnostettiin 2000-luvun kieppeillä ja jäljellä on vielä myllynkivet muistuttamassa vanhan myllyn olemassaolosta. Vanhanmyllynkosken myllystä vaikuttaa jääneen hyvin vähän tietoa jäljelle.

Aikalaiset olisivat saattaneet kuvailla Vanhanmyllynkoskea massiiviseksi. Mylly mahdollisesti sijoittui keskiajalle (1500-luvulle) ja se sijaitsi melko lähellä suuriakin viljapeltoja.

Lähteet:

Vanhanmyllynkosken mylly. Puhelinkeskustelu Martti Sihvosen kanssa. 9.5.2023.

Vanhanmyllynkosken mylly. Puhelinkeskustelu Seppo Söderholmin (ent. Hyvinkää-Seuran pitkäaikainen puheenjohtaja) kanssa. 27.4.2023.

Vaiveronkoski

Vaiveron kylän ensimmäinen mylly rakennettiin lähelle nykyisen myllytilan paikkaa todennäköisesti 1600-luvun lopulla. Myllyrakennus uusittiin 1800-luvulla ja siitä asti myllyjä oli oikeastaan kaksi samassa eli mylly oli kaksirivinen tullimylly, minkä ansiosta oli mahdollista jauhattaa jopa kahta viljalajia samanaikaisesti. Molemmissa myllyissä oli erikoisvalmisteinen turbiini, sillä siihen aikaan Suomessa hitsaustöitä tehtiin vain harvoissa paikoissa. Vesivoima koskesta jaettiin siis kahdelle myllylle ja jauhatus oli mahdollista ympäri vuoden. Lisäksi myllyn yhteydessä toimi rakennuspiirustusten mukaan pärehöylä, jota varten myllyn ohitse oli kaivettu erillinen uoma. Vaiveron myllytilan myllyä voidaan siis pitää ominaisuuksiensa ansiosta modernimpana kuin muita aikansa myllyjä.

Vaiveron myllykosken myllyn ja monen muun pienen myllyn kohtaloksi koitui kilpailu Tuottajain Myllyn kanssa, joka perustettiin vuonna 1928. Käyttämättömäksi jäänyt Vaiveron myllytilan rapistunut mylly purettiin 1960-luvulla ja jäljellä on enää osa myllyn kivijalasta. Puretun myllyn pihapiirissä toimii yhä Hyvinkää-Seuran ylläpitämä myllytila, jonka rakennuksia on yhä pystyssä ja tila pyritään pitämään käyttökunnossa talomuseona.

Lähteet:

Hyvinkään kaupungin verkkosivut. Vaiveron myllytila. Luettu 15.5.2023.  Saatavilla .

Jalander, T. & Puukka, H. 2019. Kohdeinventointi ja hoitosuunnitelma, Vaiveron myllytila. Opinnäytetyö. Rakennusarkkitehdin tutkinto-ohjelma. Tampereen ammattikorkeakoulu.  Saatavilla .

Vaiveron myllytilan mylly. Puhelinkeskustelu Seppo Söderholmin (ent. Hyvinkää-Seuran pitkäaikainen puheenjohtaja) kanssa. 27.4.2023.

Kytäjärven säännöstelypato

Kytäjärveä on säännöstelty padon avulla 1960-luvulta alkaen. Vaikka nykyisin säännöstely edesauttaa lähinnä virkistyskäyttöä, Kytäjärven säännöstely toimi ja toimii yhä osana HSY:n vedenhankinnan varavedenoton järjestelmää. Pato on betoninen, 11,5 metriä pitkä ja sen harjan korkeustaso on NN +80,96 metriä. Säännöstelypato on nousueste vaelluskaloille muutoin paitsi tulva-aikaan.

Lähteet:

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Hirvijärven, Suolijärvien ja Kytäjärven säännöstelyn muuttaminen, Riihimäki, Loppi ja Hyvinkää. Päätös nro 232//2017/2.

Ala-Suolijärven säännöstelypato ja Keimonniemi kvarn

Suolijärven ja Kytäjärven välisessä kapeassa salmessa Keimonniemi-nimisen paikan kohdalla on vanha vesimyllyn paikka. Samalla paikalla on myös epäily muinaisesta asuin- tai kylänpaikasta. Museovirasto ei ole vielä ehtinyt luokitella kohdetta tarkemmin.

Kyseessä lienee Kytäjän myllyksi tai toiselta nimeltään Keimonniemen myllyksi (ruots. kvarn) kutsuttu mylly, jossa on perimätiedon mukaan toiminut sähkölaitos ja mylly vierekkäin 1800-luvulla. Tässä kohdassa uomaa on ollut korkeahko pudotus, joten vesivoimaa on saatu koskesta paljon, mistä aiempi sähkölaitos- ja myllytoiminta voisi toimia merkkinä. Nykyään paikalla on yhä myllyn ja sähkölaitoksen rakennukset, jotka näyttävät melko hyväkuntoisilta ja myllyn sisällä on yhä myllykalusteita jäljellä. Nykyisiä rakennuksia on saatettu uusia, jolloin jäljet vanhemmasta alkuperästä pitäisi vielä tutkia ja niiden ikä määrittää tarkemmin.

Nykyään paikalla oleva pato on HSY:n Ala-Suolijärven säännöstelypato. Ennen säännöstelypatoa paikalla lienee ollut pato, joka hyödytti lähinnä myllyn ja sähkölaitoksen toimintaa.

Suolijärviä on säännöstelty 1960-luvulta alkaen, kun molempiin järviin rakennettiin säännöstelyyn pato betoni- ja maapadosta. Ylä-Suolijärven pato on 6 metriä korkea ja Ala-Suolijärven pato 5 metriä. Ala-Suolijärven pintaa on nostettu, minkä vuoksi Ylä-Suolijärven pato ei ole enää este kalan nousulle, mutta Ala-Suolijärven padolla alimman ja ylimmän veden tason korkeusvaihtelu on yli 8 metriä, mikä asettaa omat haasteensa sille, että padolle suunniteltaisiin kalatie. Lisäksi Ala-Suolijärvestä virtaama on niin pieni, että se vaikuttaisi kalatien toimivuuteen.

Pato muodostaa kaloille edelleen täydellisen nousuesteen.

Lähteet:

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Hirvijärven, Suolijärvien ja Kytäjärven säännöstelyn muuttaminen, Riihimäki, Loppi ja Hyvinkää. Päätös nro 232//2017/2.

Kytäjän mylly. Puhelinkeskustelu Seppo Söderholmin (ent. Hyvinkää-Seuran pitkäaikainen puheenjohtaja) kanssa. 27.4.2023.

Museovirasto. Kohdekuvaus Keimonniemi kvarn. Luettu 15.5.2023.  Saatavilla .

Ylä-Suolijärven säännöstelypato

Suolijärviä on säännöstelty 1960-luvulta alkaen, kun molempiin järviin rakennettiin säännöstelyyn pato betoni- ja maapadosta. Ylä-Suolijärven pato on 6 metriä korkea ja Ala-Suolijärven pato 5 metriä. Ala-Suolijärven pintaa on nostettu, minkä vuoksi Ylä-Suolijärven pato ei ole enää este kalan nousulle, mutta Ala-Suolijärven padolla alimman ja ylimmän veden tason korkeusvaihtelu on yli 8 metriä, mikä asettaa omat haasteensa sille, että padolle suunniteltaisiin kalatie. Lisäksi Ala-Suolijärvestä virtaama on niin pieni, että se vaikuttaisi kalatien toimivuuteen.

Lähteet:

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Hirvijärven, Suolijärvien ja Kytäjärven säännöstelyn muuttaminen, Riihimäki, Loppi ja Hyvinkää. Päätös nro 232//2017/2.

Koskimäki, Mustajoki

Inventoinnissa havaittu padon raunio. Ei tarkempia tietoja.

Inhantammen pato, Koirajoki

Inhantammen kohdalla Koirajoessa on ollut joen korkein vesiputous. Tällaiset paikat ovat aikoinaan aiheuttaneet kiistoja omistuksen suhteen, kun paikka myllylle on niin otollinen. Ensimmäisen kerran maininta myllystä tältä paikalta on vuodelta 1612, kun myllyn koskipaikassa joenpenkka sortui vaurioittaen paikan myllyn käyttökelvottomaan kuntoon. Mylly oli Kytäjän kartanon omistuksessa, mutta myllyn vaurioiduttua Läyliäisten kylän asukkaat saivat myllyn omistukseensa sillä ehdolla, että mylly kunnostettaisiin takaisin toimivaksi. Läyliäisten kylän talot saivat jo ennen tätä jauhattaa viljansa myllyssä vapaasti, mutta myllyn kunnostamisen jälkeen kylän talot omistivat myllyn.

Paikalla on todennäköisesti ollut mylly jo ennen joenpenkan sortumista, kun pudotus joessa on ollut niin huomattava. Lisäksi pihapiirissä ainakin 1990-luvulla tallessa olleet myllynkivet olivat valmistettu ammattitaitoisesti myllynkiviveistämöllä, mikä viittaisi niiden vanhaan ikään. Myllyrakennuksesta on löytynyt myös uudempia myllynkiviä.

Kytäjän kartanon herraksi vaihtui 1760-luvulla herra Armfelt, joka perusti myllyn maille Laahan torpan ja määräsi uudet rajat torpalle, minkä seurauksena kyläläisten oikeus myllyn käyttöön evättiin. Inhantammessa mylly oli käytössä vielä 1950-luvulla, mutta viimeisinä vuosina mylly toimi sähköllä. Myllyn yhteydessä oli sähkölaitos, josta myllykin sai sitten virtansa.

Myllyn rinnalla paikalla toimi myös sahalaitos. Saha kävi myöhemmin tarpeettomaksi ja se päätetiin purkaa. Laahan torpan mylly oli tarkoitus museoida koneistoineen, mutta sahan purun yhteydessä myös myllyä ehdittiin purkaa, vaikka niin ei ollut tarkoitus. 1990-luvulla myllystä oli jäljellä enää sen yläosat, missä myös sisustus oli entisessä asussaan myllynkivineen. Myllyyn liittyneet patorakennelmat ovat edelleen paikoillaan Koirajoessa. Patoja on siis Inhantammen kohdalla kaksi, jotka molemmat muodostavat kaloille nousuesteen.

Lähteet:

Gåpå, A. 1999. Lopen myllyt. Loppi-Seura. Riihimäen Kirjapaino Oy.

Patojantammen padot, Koirajoki

Patojan tilalla toimi Koskelan mylly, joka oli Läyliäisten kylän tullimylly. Koskioikeus kuului Patojan tilalle, mutta myllyoikeus kuului vuokraajalle eli myllärille, joka omisti samalla myllyn rakennukset. Koskelan myllyssä toimi siis ammatikseen eri aikoina eri mylläreitä vuosikymmenten ajan. Patojan tila jauhatti viljansa ilmaiseksi, mutta muut asiakkaat maksoivat jauhatuksesta myllärille.

Patojan tila on jaettu vuonna 1788 kahtia kahden veljeksen kesken, mutta mylly on ollut paikallaan jo ennen Patojan tilan perustamista vanhojen karttojen mukaan. Mylly on saattanut olla toiminnassa vielä 1900-luvun alkupuolella, sillä myllytoimintaan liittyvät rakennukset olivat ainakin 1990-luvun lopussa vielä hyväkuntoisia. Sekä myllyn paikka että suurikokoiset myllynkivet (halkaisija 1,2 m) kertovat, että Patojan tilan mylly oli suhteellisen suuritehoinen. Myös myllytuvan suuri koko viittaisi myllyn vilkkaaseen käyttöön. Myllyssä oli vesiratas, josta on nousua ainakin viisi metriä myllyrakennuksen perustuksille korkean joenpenkan päälle. Ei ole tiedossa, miten voima on siirretty rattaasta myllyyn.

Patojan tilan myllyn tietämissä on myös Koirajoen poikki rakennettu pato. Pato on yhä paikallaan joessa. Tilan yhteydessä on toiminut myös saha, jonka seinässä on ollut kiinni tilan oman sähkölaitoksen turbiini. Turbiinilla tuotettiin koskivoimalla sähköä, jota on luultavasti käytetty oman tilan tarpeisiin.

Pato muodostaa kaloille edelleen täydellisen nousuesteen.

Lähteet:

Gåpå, A. 1999. Lopen myllyt. Loppi-Seura. Riihimäen Kirjapaino Oy.

Mustajoen tilan mylly, Läyliäinen

Mustajoen latvan haarassa toimi kotitarvemyllynä Mustajoen tilan mylly. Myllyn pienet myllynkivet pyörivät vesirattaan voimin ja niillä on mahdollisesti jauhettu viljaa viimeisen kerran vuoden 1918 tienoilla. Myllystä on jäänyt jäljelle myllynkiviä ja joen rannoille maavalleja ja kivikasoja patorakennelmasta, joka oli rakennettu Mustajoen poikki. Joki virtasi myllyn kohdalla syvässä uomassa ja maaston on kuvailtu olleen myllyn padon kohdalla ideaali myllypadon rakentamiselle.

Lähteet:

Gåpå, A. 1999. Lopen myllyt. Loppi-Seura. Riihimäen Kirjapaino Oy.

Myllyojan mylly, Läyliäinen

Myllyoja laskee Mustajokeen ja nimensä mukaisesti Myllyojan varteen oli myös rakennettu pieni kotitarvemylly. Myllystä on jäänyt oikeastaan jäljelle vain muisto osana paikan nimeä ja vielä 1990-luvun lopussa paikalla on ollut pystyssä myllyyn liittyviä rakennuksia. Lisäksi myllyn uskotaan toimineen jalkarattaan avulla.

Lähteet:

Gåpå, A. 1999. Lopen myllyt. Loppi-Seura. Riihimäen Kirjapaino Oy.

Ratasmyllynojan mylly eli Oilan mylly, Läyliäinen

Ratasmyllynoja laskee vetensä Koirajokeen Oilan tilan maiden halki. Mylly on oletetusti perustettu Oilan tilan perustamisen jälkeen, joka on perustettu 1600-luvun alussa. Läyliäinen-Karkkila-maantie ylittää Ratasmyllynojan nykyään juuri siinä paikassa, jossa mylly aikoinaan sijaitsi, joten myllystä tai sen padosta ei ole jälkiä jäänyt. Ojassa virtasi aikoinaan enemmän vettä ennen Läyliäisten kylän vesijohtoverkon rakentamista, joka hyödyntää Palokallion pohjavesialueita. Samainen pohjavesialue myös ilmeisesti ruokki Ratasmyllynojaa ja piti veden korkealla syvässä uomassa virtaavassa joessa. Ratasmyllynojan mylly toimi lähes ympäri vuoden tämän runsaamman vesimäärän vauhdittamana.

Lähteet:

Gåpå, A. 1999. Lopen myllyt. Loppi-Seura. Riihimäen Kirjapaino Oy.

Sorronseppälän (nyk. Seppälän) tilan mylly, Koirajoki

Yli-Myllyn torpan ja Myllypakan tilan naapurissa Koirajokea pitkin alavirtaan on Sorronseppälän mylly. Mylly toimi vesirattaalla kotitarvemyllynä, joka jauhoi viljaa vielä Yli-Myllyn myllyn lopetettua. Ensimmäinen maininta Sorronseppälän eli Seppälän tilan myllystä on vuodelta 1805, kun tila lohkottiin kahdeksi tilaksi. Sorronseppälän myllyn koski näkyy kuitenkin jo Myllypackan isojakokartalla, joka on vuodelta 1782.

Myllytoiminnan päätyttyä koskessa vesivoimaa keräsi turbiini eli pieni sähkölaitos tuotti sähköä tilan tarpeisiin. Tilan omistuksessa olleen laitoksen ohjausluukkuja säädeltiin vaijereilla Seppälän talosta. Koirajoen toinen sähkölaitos toimi Patojalla.

Lähteet:

Gåpå, A. 1999. Lopen myllyt. Loppi-Seura. Riihimäen Kirjapaino Oy.

Yli-Mylly, Koirajoki

Koirajoen varressa tiedetään olleen karttojen perusteella mylly jo vuonna 1782. Kirkonkirjoihin on merkitty vuonna 1786 Myllybacka (Suivalan torppa), joka on erotettu itsenäiseksi tilaksi vuonna 1805. Siihen aikaan, kun alueella toimi mylly, koko alueen omistaja oli Myllymäen tilan isäntä Aapo Myllypakka. Myllymäen tilasta myytiin erilleen Yli-Myllyn torppa, jonka osti Armas Koskinen. Tämän torpan pihapiiri on Koirajoen varressa ja siellä oli yliveden aikaan vesirattaalla toimiva mylly. Yli-Myllyn torpalla viljeli maata mylläri ennen kuin Koskinen osti torpan tilukset. Koskinen alkoi tehdä samalla koskipaikalla kattopäreitä eli myllyn yhteyteen oli siis mahdollisesti rakennettu myös vesivoimalla toimiva pärehöylä.

Vesi virtasi vuolaana Koirajoessa, kunnes Koirajokeen saatiin perkauslupa. Perkauslupa kosketti juuri Yli-Myllyn kohdalla olevaa uomaa, minkä seurauksena Koirajoesta poistettiin koski ja laskettiin vedenpintaa. Tällä tavoin saatiin kuivatettua Koirajoen alkulähdettä Isosuota. Isosuo ei ole kuivunut kokonaan, mutta suon sijaan kuivui Isosuon ja Yli-Myllyn myllyn välissä oleva Koiralampi. Koiralammen kuivuttua Koirajoki Yli-Myllyn seudulla on muistuttanut enemmän puroa tai ojaa kuin jokea.

Paikkatietoikkunan karttapalvelusta voi selata vanhoja ilmakuvia. Muutama ilmakuva on otettu myös Yli-Myllyn alueelta Koirajoelta 1950-luvulta, joissa näkyy Yli-Myllystä ylävirtaan Koiralampi. 1950-luvun jälkeen ilmakuvia Yli-Myllyn seudulta on otettu vasta vuonna 1996, jolloin Koiralampea ei enää ole tai ainakin avovesialue on hävinnyt. Nykyään Koiralammen kohdalla on suo nimeltään Lehmäsuo. Viereisen Isosuon kuivatus ja Koirajoen perkaus voisivat ilmakuvien perusteella osua siis jonnekin 1950–1990-lukujen väliin. Perkaus yhdessä joen vesilähteiden häviämisen kanssa ehdytti Koirajoen nykyiseen tilaansa.

Lähteet:

Gåpå, A. 1999. Lopen myllyt. Loppi-Seura. Riihimäen Kirjapaino Oy.

Luonnonperintösäätiön nettisivut. Yli-Mylly.  Saatavilla .

Yhteydenotto Luonnonperintösäätiöön. 12.5.2023.

Paikkatietoikkuna. Historialliset ilmakuvat.  Saatavilla .

Hirvijärven säännöstelypato

Hirvijärveä säännöstellään osana HSY:n varavedenhankintaa, kuten Kytä- ja Suolijärviäkin. Säännöstely on aloitettu 1960-luvulla, jolloin Hirvijärvelle rakennettiin 13 metriä pitkä betoninen pato. Säännöstelypadon harjan korkeustaso on NN +104 metriä ja sen säännöstelyaukkojen kynnyskorkeus on noin 3 metriä alempana. Hirvijärven valuma-alue on pienikokoinen, minkä vuoksi virtaama on useimmiten yhtäjaksoisesti pieni. Hirvijärven säännöstelypato toimii siis nousuesteenä vaeltaville kaloille.

Lähteet:

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Hirvijärven, Suolijärvien ja Kytäjärven säännöstelyn muuttaminen, Riihimäki, Loppi ja Hyvinkää. Päätös nro 232//2017/2.

Kenkiänpuro (Hirvijärven alapuoli)

Lupaa vesivoimalan rakentamiseen Kenkiänpuroon haettiin ensimmäisen kerran vuonna 1982. Kenkiänpuro laskee Hirvijärvestä ja Hirvijärveä on säännöstelty HSY:lle myönnettyjen lupien mukaisesti jo 1960-luvulta. Kenkiänpuroon suunniteltiin voimalaitosta ja sille patoa, joka olisi puu- ja teräsrakenteinen ohivirtausaukolla. Padotuskorkeus olisi ollut NN +96,14 metriä. Patoon olisi rakennettu myös tuloputki, joka syöttäisi vettä voimalan koneaseman turbiiniin. Koneaseman alapuolta suunniteltiin ruopattavaksi, jotta sinne olisi saatu aikaan lampi. Voimalan bruttopudotuskorkeudeksi suunniteltiin 5,3 metriä ja energiaa arvioitiin voida tuotettavan voimalassa 40 000–60 000 kWh/vuodessa. Vuonna 1983 lupa voimalan rakentamiseen myönnettiin Kenkiänpuroon.

Voimalalle haettiin rakentamisajan pidentämistä vuonna 1987. Yksityinen tiekunta toteutti vuoden 1986 tienoilla Kenkiänkosken ylittävän sillan parantamistöitä, jotka ilmeisesti menivät ristiin voimalahankkeen yläpadon rakentamisen kanssa. Yläpadon perustukset kuitenkin saatiin rakennettua siltatöiden yhteydessä, mutta yläpadon rakentamista ei voitu aloittaa ennen sillan parannustöitä. Näin ollen voimalahankkeen rakennustyöt viivästyivät. Alkuperäisen rakennusluvan mukaan voimalaitoksen olisi pitänyt olla kokonaisuudessaan valmis viiden vuoden kuluessa lainvoimaiseksi tulemisesta. Voimalan rakentamiseksi myönnettiin vuonna 1988 uusi lupa, jonka mukaan lupa raukeaa, ellei voimalaitosta ole rakennettu vuoden 1990 loppuun mennessä.

Kenkiänpuroon ei kuitenkaan koskaan rakennettu vesivoimalaitosta. Uomassa makaa vain kiviröykkiö, joka saattaa liittyä voimalahankkeeseen. Hankkeen toteutuksessa on saattanut tulla rakennusajan pidentämisestä huolimatta liian kiire, mikä voisi osin selittää, miksi rakennushanke on jätetty toteuttamatta.

Lähteet:

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Erkki Väreen, Martta Väreen ja Terttu Riihelän hakemukseen luvan saamiseksi voimalaitoksen rakentamiseen Hirvijärvestä laskevaan Kenkiänpuroon Riihimäen kaupungissa. Länsi-Suomen Vesioikeuden päätös, nro 6/1983 A.

Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Erkki Väreen hakemus vesioikeuden 7.2.1983 antamassa päätöksessä nro 6/1983 A, joka koskee Hirvijärvestä laskevaan Kenkiänpuroon rakennettavaa voimalaitosta, määrätyn rakentamisajan pidentämistä Riihimäen kaupungissa. Länsi-Suomen Vesioikeuden päätös, nro 11/1988/1.

Paalijärven pato

Paikalliset maanviljelijät halusivat laskea Paalijärven pintaa 1930-luvun alussa ja siihen haettiin lupaa. Lupaa ei kuitenkaan saatu, mutta sota-aikana lasku toteutettiin kaikesta huolimatta ilman lupaa. Asiakirjojen mukaan Vähä- ja Paalijärven lasku ja kuivatus olisi toteutettu vuonna 1937. Lisäksi on olemassa toteutusasiakirjat vuodelta 1940 ja kustannusosittelu vuodelta 1934. Kustannusosittelun mukaan lisää maapinta-alaa saatiin hyötyalueen pinta-alana noin 22,4 hehtaaria ja muunnettuna pinta-alana noin 6,4 hehtaaria ja kustannuksia syntyi 28 000 markan edestä.

Säännöstelypato tai -padot on todennäköisesti rakennettu pitämään järven vesipinta järvenlaskun toimenpiteiden jälkeen tietyllä tasolla, ettei matala Paalijärvi pääse kuivumaan. Pato muodostaa kaloille nousuesteen.

Lähteet:

Tietopyyntö Etelä-Suomen aluehallintovirastosta.

Keskustelu Paalijärven säännöstelyn historiasta paikallisten kanssa 21.6.2023.

Hiivolan pato (Epranoja)

Hiivolan lampi on muodostunut rakennetun maapadon taakse Epranojan varteen. Maapadon rakennusvuotta tai alkuperäistä rakentamisen tarkoitusta ei ole tiedossa. Padon yhteydessä on myös betonista rakennettu ylisyöksyluiska. Lampi on pinta-alaltaan muutaman hehtaarin kokoinen ja maapato on ollut nousueste vaelluskaloille. Putouskorkeus lammikon keskivedenkorkeuden ja ylisyöksyluiskan juuren välillä oli 2,3 metriä. 2000-luvun alussa Hiivolan lammen maapadon ohitse suunniteltiin kalatie, joka nimettiin Jukan kalatieksi. Uudenmaan ympäristökeskus rakennutti kalatien osana Vantaanjoen latvaosien kalataloudellista kunnostushanketta. Suunnitelmia kalatien varalle tehtiin vuonna 1998, maastomittaukset vuonna 2002 ja tarkempi suunnitelmaselostus on vuodelta 2003, jonka jälkeen kalatie on rakennettu.

Kalatiehen rakennettiin kynnykset ja se kivettiin luonnonmukaisesti. Sen pituus on 55 metriä ja se ohittaa Epranojan maapadon eli putousero on noin 2,3 metriä virtaamasta riippuen.

Lähteet:

Uudenmaan ympäristökeskus. 2003. Jukan kalatie, Hyvinkää. Toteutussuunnitelma. Hämeen TE-keskus, Vantaanjoen latvavesien kalataloudellinen kunnostus. Tnro 0195S0006-61.

Epranojan myllyraunio

Herajoen sivuhaarassa Epranojassa on myllyn jäänteet, jotka luokitellaan kiinteiksi muinaisjäännöksiksi. Myllynpaikka voi olla peräisin jo 1700-luvulta tai varhaisemmalta ajalta, mutta nykyisistä jäänteistä ei ole tarkempaa arviota kuin, että ne voivat olla 1700-, 1800- tai jopa 1900-luvun alusta. Myllyn yhteydessä on ollut kivinen pato ja padon läheisyyteen on myös kaivettu myllylampi tai muu vastaava vesiallas. On myös mahdollista, että Epranojan varressa on joskus sijainnut myös muita kotitarpeisiin rakennettuja pieniä myllyjä. Epranojan vesimyllystä on jäljellä enää myllyn perutuskiviä, jotka ovat osin kasvillisuuden peitossa, ja padosta on jäljellä kivinen noin 12 metrinen valli, joka kulkee uoman poikki.

Lähteet:

Ruohonen, J. 2006. Riihimäki Kalmu, muinaisjäännösselvitys 2006. Riihimäen kaupunginmuseo, arkeologiset selvitykset.  Saatavilla .

Ruohonen, J. 2002. Riihimäen muinaisjäännösinventointi 2002. Riihimäen kaupunginmuseo.  Saatavilla .

Parooninmäen saha, Riihimäki

Pato on aiemmin sijainnut nykyisen Versowood Oy:n alueella. Pato on sittemmin purettu kokonaan.